Pitkä ja kivinen tie terveyteen...

Toipumisen taito...

Vuoden matka tähän pisteeseen on sisältänyt vaikka minkälaista "haastetta" jos näin nätisti sanotaan. Itseäni eniten ihmetyttää se, kuinka pääsin takaisin elävien kirjoihin viime joulukuisen romahduksen jälkeen. Selväksi on tullut se, ettei kroppani kestänyt sitä työmäärää/opiskelua mitä olisi silloin pitänyt suorittaa.

Viime marras-joulukuu meni siis tiiviisti töissä. Kolmivuorotyö söi paljon fyysisiä voimavaroja ja lopulta vointini oli niin huono, että näin parhaaksi jäädä sairaslomalle. Ikävintä siinä oli, se kun jouduit selittämään tätä työnantajalle...paperilla minua ei juuri vaivannut mikään muu kuin korkea syke (leposyke 90) mutta oma vointi tuntui siltä kuin olisin kuolemassa. Stressitasot olivat tuolloin aivan liian korkeat eikä muu onnistunut kuin totaalivuodelepo. En juuri nukkunut ja tuohon aikaan näin vielä painajaisia lähes joka yö ja saatoin herätä tunteeseen, kuin sydän pysähtyisi siihen paikkaan. Mieheni kanssa nukuttiin eri huoneissa, sillä yölliset säpsyni herättivät häntäkin useaan otteeseen. 

Silloin alkoi herätä epäilys, että T3-lääkettä on varmasti liikaa ja kenties se kuuluisa "clearing" olisi päällä. Laskin lääkeannosta puoleen mutta olo ei helpottunut. Koin henkisellä puolella suurta syyllisyyttä siitä, etten ollut pystynyt suorittamaan työssä minulle annettuja työvuoroja. Epäilin myös, että työpaikalla oleva sisäilma (johon reagoin hyvin herkästi) vaikutti asiaan ja aiheutti entistä pahempia tykytyksiä. En usko, että siellä koskaan tullaan ymmärtämään sitä kaikkea, mitä olen joutunut käymään läpi vaikka kuinka yrittäisin selittää. 

Kilpirauhasarvoni olivat koholla ja liikatoimintaoireisiin sopi osa vaivoista mutta T3-only hoitoon nähden olivat aivan "normaalit". Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hyvä mittauttaa homokysteiini-arvo, se olisi kertonut paljon lääkityksen tilanteesta. Myös kortisoli-sylkitesti (MDD) olisi ollut hyvä mutta jäi tekemättä. Lisämunuaisen uupumus* oli varmasti lähellä (*kortisolia ei erity tarpeeksi) , toisaalta myös liika kortisoli on aiemminkin aiheuttanut minulle vastaavaa. Home on myös näytellyt suurta osaa 2011- lähtien ja osan oireista osaankin liittää siihen (2011 syksy, väliaikais-asunto, työpaikka..)

Hitaasti mutta varmasti aloin toipua. Päivä kerrallaan. Lisäravinteissa panostin stressinlaskuun (reishi, fosfoseriini, tryptofaani, melatoniini) sekä lisämunuaisia tukeviin lisäravinteisiin (C-vitamiini, B-vitamiinit, pantoteenihappo...) ja lepäsin lepäsin ja lepäsin. Pelkät kotiaskareen tuntuivat suurilta saavutuksilta. Yritin syödä mahdollisimman hyvin, kehoa rasittamatta vaikka ruokahalukin olikin huono ja lämpöilin.

En muista mitään selkeää käännekohtaa mutta pikkuhiljaa aloin toipumaan. Töihin en enää palannut, enkä olisi uskaltanutkaan. Tammikuussa aloitin toisella alalla työskentelyn - oman toiminimen parissa ja siitä sain toivonkipinän sille, että ehkä minustakin on vielä jotain tekemään tässä elämässä. Tärkein oppi taisi olla edelleenkin se, että anna kehollesi se aika, jonka se tarvitsee toipuakseen. Itse olin niin loppu etten edes olisi pystynyt sivuuttamaan levon tarvetta enää. 

Tärkeitä asioita toipumisessa olivat erityisesti hyvistä ruokailu-rutiineista kiinnipitäminen, etten luistanut varsinkaan tässä tilanteessa ruokavaliostani yhtään. Lisäravinteet auttoivat varmasti kehoani toipumaan paremmin ja mielekkäät asiat arjessa kuten kaunis aamupala ja luonnon ihastelu olivat tarpeen. Myös puolisoni korvaamaton tuki auttoi jälleen kerran pahimman yli. 

Lääkityksen olin laskenut ylläpitoannokselle joulukuussa ja se tuntui toimivan ihan ok. Ajoittain tuli tunne, että voisin pärjätä myös ilman sitä mutta en tiennyt kuinka toimia annoslaskun kanssa ja mitä tulisi tilalle. Kokeilimme ottaa Armour Thyroid - lääkkeen mukaan ja jäimme seurailemaan oloani. Epäilimme lääkärini kanssa joulukuisen romahduksen olleen Clearingin merkkejä, vaikka mitään kunnollista tapahtumaa ei voinut varmistaakaan. Pikkuhiljaa pääsin siirtymään takaisin "aviovuoteeseenkin" :D kun en enää kiljunut keskellä yötä ;) ! Liikuntakin alkoi sujumaan pitkästä aikaa ihan mukavasti kun vaan muisti noudattaa päiväsaikaan liikkumista eikä enää iltaa kohti nostanut kortisolitasoja tarkoituksella ylös. 

Samaan aikaan aloin seurailemaan omaa ovulaatiotani. Olin aika epäuskoinen, että edes ylipäänsä hormonitoimintani olisi elossa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olin myös henkisesti yrittänyt valmistautua ajatukseen, että tämä projekti saattaa kestää. Onneksi olin ollut ilman hormonaalista ehkäisyä (e-pillereitä) jo vuodesta 2012...elimistöni ehti toipua siitä estrogeenikuormasta, jota en enää ikinä aio takaisin ottaa! 

Kappas vaan, niin vaan uusi elämänalku oli tarttunut "haaviin" ja odotuksen matka saattoi alkaa! 

♡